Taitovaaran opiston hiljaisissa käytävissä on tunnelmaa, jota ei voi täysin pukea sanoiksi. Siinä on samaa surumielistä kauneutta kuin kappaleessa “Die With a Smile”. Monet opiskelijat ovat todenneet, että opistossa vietetty aika tuntuu kuin kulkisi unen ja todellisuuden välimaastossa – missä jokainen hetki on täynnä merkitystä, vaikka sitä ei heti ymmärtäisikään.
“Se on vähän kuin oppisi kuolemaan hymyillen,” kuvailee yksi opiskelija. Sanat kuulostavat synkiltä, mutta niihin kätkeytyy jotain syvempää: ajatus siitä, että oppiminen on irti päästämistä, luopumista vanhasta ja antautumista tuntemattomalle.
Opiskelijoiden kertomuksissa toistuu sama kaava. Ensimmäiset päivät ovat täynnä epävarmuutta ja pelkoa. Opiston maailmassa on sääntöjä, joita ei sanota ääneen. Kuka osaa navigoida oikein, löytää itsensä paikoista, joissa luovuus puhkeaa kukkaan. Mutta ne, jotka eksyvät, kokevat Simon ja Peksin – mystisen opettajaduon – vaikutuksen.
Simo, partasuinen ja harmaa, on kuin portinvartija. Hänen tehtävänsä ei ole opettaa vaan testata. Kuka kestää hänen arvoituksensa, pääsee eteenpäin. Peksi puolestaan, aina hymyilevä mutta silmissään varjoja, kuiskaa oppituntien aikana jotain, mikä jää kaikumaan opiskelijoiden mieliin pitkään tunnin jälkeenkin.
“Die With a Smile” voisi yhtä hyvin olla tämän opiston tunnuslause. Ei siksi, että täällä olisi kyse luopumisesta, vaan siksi, että täällä opitaan elämään niin täysillä, että loppukin on vain yksi askel lisää matkalla kohti jotain suurempaa.
Opisto ei ole kaikille. Vain ne, jotka uskaltavat kohdata pelkonsa ja astua pimeyden läpi, löytävät sen todellisen salaisuuden. Ja kun he lähtevät täältä, he tekevät sen hymyillen.
