Käytävässä kaikui raskaita askelia, jotka pysäyttivät Monican, Ilonan, Arvidin ja Eeliksen toiminnan. He käänsivät taskulamppunsa valonsäteet kohti äänen lähdettä, mutta portaiden yläpäässä näkyi vain hämärää liikettä. Jännitys kiristyi, kun he tajusivat, että heidän olisi päätettävä nopeasti – kohdata tunkeilija tai paeta.
Ilona otti johdon, kuiskaten: “Jos joku tietää tästä paikasta, he eivät ole täällä sattumalta.” Hän osoitti muistiota, jossa mainittiin Varjo-6. “Meidän on vietävä tämä mukanaan.”
Monica nyökkäsi, ja he suuntasivat takaisin käytävän toiseen päähän, jossa huomasi vielä yhden oven. Oven takana oli toinen huone, paljon pienempi, mutta sieltä he löysivät jotain odottamatonta: seinä täynnä valokuvia, kaavioita ja käsinkirjoitettuja muistiinpanoja. Keskellä kaikkea oli opiskelijan tunnuskuvalla varustettu kortti – kadonneen opiskelijan henkilökortti.
“Se on hän,” Monica kuiskasi. “Mutta miten tämä liittyy kaikkeen muuhun?”
Kun he yrittivät tulkita seinälle ripustettuja johtolankoja, ääni käytävästä voimistui. Heidän oli jätettävä huone ja etsittävä toinen reitti ulos. Käytävä haarautui, ja he valitsivat oikeanpuoleisen polun, joka johdatti heidät vanhan metallisen oven luo. Oven takana ei kuitenkaan ollut ulospääsyä – se johti avaraan tilaan, jossa oli valtava, kammottava kone. Laitteessa vilkkuivat valot, ja sen sisällä näkyi vanhanaikainen levy, joka pyöri hitaasti.
Arvidin silmät suurenivat. “Tämä on lähetin. Mutta mitä se lähettää, ja kenelle?”
Ennen kuin kukaan ehti vastata, kone alkoi hurista, ja heidän radiovastaanottimensa aktivoituivat itsestään. Radiossa kuuluva ääni oli säröinen mutta selkeä:
“Älä pysähdy. Tule esiin.”
Ääni ei kuitenkaan kuulunut enää vain radiosta – käytävässä kaikui nyt sama viesti. Kun he vilkaisevat taakseen, he huomasivat, että heitä seurattiin.
