Pimeä metsä ympäröi Simon, ja korppien matala, kiertävä ääni rikkoi hiljaisuuden. Hän seisoi liikkumattomana, kuun valo paljasti hänen ryppyisen ja kuluneen olemuksensa. Hänen vaatteensa olivat likaiset ja repeytyneet, ja hänen silmissään oli syvälle juurtunut väsymys. Mutta vaikka hänen ulkoinen olemuksensa oli hajonnut, hänen mielessään myrskysi voimakas energia.
“He yrittävät löytää minut,” Simo ajatteli, kun korpit lehahtivat läheisiltä oksilta ja lensivät eteenpäin. Hänen mielessään ne eivät olleet vain lintuja – ne olivat merkki. Hän tiesi, että hänen oli seurattava niitä.
Samaan aikaan Monica, Vuotis ja Professori Malmi olivat metsässä, yrittäen löytää Simon jälkiä. Heillä oli taskulamput ja radioyhteys, mutta Simon viestin sanat – “Yö on avain” – painoivat heidän mieliään. “Tämä on enemmän kuin pelkkä mysteeri,” Vuotis sanoi. “Hän johdattaa meitä, mutta mihin?”
Monica pysähtyi ja osoitti valolla eteenpäin. “Katsokaa! Ovatko nuo korppeja?” Hän näytti suuntaan, jossa linnut olivat laskeutuneet matalalle oksalle, aivan kuin odottaen.
“Korpit eivät ole vain lintuja tällaisessa tarinassa,” Malm vastasi arvoituksellisesti. “Ne ovat merkkejä, oppaita. Meidän täytyy seurata niitä.”
Simon ja ryhmän polut alkoivat lähestyä toisiaan. Simon mielessä kuiskivat hänen sisäiset äänensä – jotkut varoittivat, toiset käskivät jatkamaan eteenpäin. “He eivät ymmärrä, mitä he etsivät,” hän sanoi hiljaa itselleen. “Mutta minä ymmärrän.”
Kun ryhmä saapui metsäaukiolle, jossa korpit kerääntyivät, he löysivät maasta vanhan, ruostuneen metalliluukun. Monica kumartui tutkimaan sitä. “Tämä ei ole osa opiston infrastruktuuria,” hän sanoi. “Tämä on jotain vanhempaa.”
Malm nyökkäsi hitaasti. “Tämä voi olla Varjo-6:n viimeinen portti.”
Kun he avasivat luukun, Simo seisoi jo sen toisella puolella, syvällä pimeydessä. “Teidän ei olisi pitänyt tulla,” hän sanoi, mutta hänen äänensä ei ollut pelkkää varoitusta – siinä oli myös huokaus, joka oli kuin pettymys tai suru. “Nyt kaikki muuttuu.”
