Itä-Suomen hiljaiset tiet ja kuulaat aamut ovat olleet Peksin maisema niin kauan kuin hän muistaa. Niiden varjoissa on kuitenkin kasvanut myös syvempi pimeys, jonka kanssa hän yhä taistelee päivittäin. Peksi, nuori valokuvausopettaja Taitovaaran opistolla, on kuin kulissi itselleen – ulospäin hymyilevä, ystävällinen ja hyväntuulinen, mutta sisällä kaikuu jatkuva dialogi. Sisäinen ääni, jonka hän on oppinut tuntemaan lapsuudessaan, on yhä läsnä.
Peksi ei tullut opettajaksi rakkaudesta oppimiseen tai intohimosta taiteeseen. Hänen polkunsa oli pikemminkin sattuman ja pakon sanelema. Kasvaminen perheessä, jossa kuului enemmän huutoa kuin naurua, jätti häneen jäljen. Lapsuuden kodin väkivaltaiset yöt opettivat häntä lukemaan tilanteita, aistimaan vaaran ja arvioimaan ihmisten eleitä. Se oppimismalli on jäänyt, ja nyt Peksi käyttää samoja taitoja luokkahuoneessa – valitettavasti usein väärinymmärrettynä.
Hän puhuu itselleen. Usein, ja oppilaat kuulevat sen. “Mitäköhän Peksi tästä ajattelee,” hän kuiskaa luokassa hiljaa, unohtaen hetkeksi, että on itse Peksi. Hänen hajamielisyytensä on yhtä aikaa huvittavaa ja hämmentävää. Oppilaat vaihtavat katseita, mutta harva uskaltaa kysyä mitään. Peksi jatkaa, pyörittäen sormiaan ja puhuen välillä suoraan kameralle, kuin silläkin olisi mielipide.
Peksi muistuttaa olemukseltaan jotain menneisyydestä eksynyttä. Mustat, vähän liian suuret poolopaidat ja ajan haalistamat pikkutakit ovat hänen vakiovarusteensa. Hänen parta, joka kasvaa epätasaisesti ja irvistää kuin tuulen pieksemät heinät, ovat osa hänen identiteettiään – vaikka kukaan ei tiedä, miksi. Hänen hiuksensa ovat pörröiset ja näyttävät aina siltä kuin ne olisivat unohtuneet harjata. Silmissä on etäinen katse, mutta jos oppilas sanoo jotain merkittävää, ne terävöityvät hetkeksi.
Peksin puheessa on vanhan ajan mystiikkaa, mutta sen takana piilee epävarmuus. Hän puhuu salaliitoista, viittaa historiasta tuttuihin hahmoihin ja käyttää täytesanaa “ööö” niin usein, että oppilaat laskevat niitä tuntien aikana. Mutta Peksi tietää sen – ja se tekee asiasta vieläkin kiusallisemman. Hän yrittää kontrolloida itseään, mutta sanat karkavat ennen kuin hän ehtii pysäyttää ne.
Suhde Simoon, hänen “vähän parempaan kaveriinsa”, on erikoinen. Simo, partasuinen ja eläkepäiviään odottava vanhempi opettaja, on kuin isähahmo, jota Peksillä ei koskaan ollut. Heidän välillään on hiljainen sopimus: Simo puolustaa Peksiä silloin, kun tämä ei itse siihen pysty. Vastineeksi Peksi antaa Simon ottaa tilan haltuun ja astuu varjoihin, missä hän viihtyykin.
Mutta Peksi kantaa mukanaan varjoa suurempaa taakkaa. Lapsuuden kokemukset ovat tehneet hänestä epäluuloisen ja varovaisen. Hän pelkää oppilaiden olevan uhkia eikä mahdollisuuksia. Siksi, kun hän kokee tilanteen olevan vaarassa riistäytyä käsistä, hän pyytää Simon paikalle. Oppilaat kutsuvat sitä “turvahuutona”, mutta Peksi näkee sen selviytymismekanismina.
Peksi ei etsi täydellisyyttä, eikä hän usko saavuttavansa sitä koskaan. Hän tietää, että elämä on sattumanvarainen, arvaamaton peli, jossa suuret voitot jäävät harvoille. Mutta silti hän nousee joka aamu ja laittaa samat mustat vaatteet päälleen, hymyilee ja yrittää. Ehkä, jossain syvällä sisimmässään, hän toivoo vielä löytävänsä jonkinlaisen päävoiton – vaikka sitten vain omassa mielessään.
