Taitovaaran opisto. Yksi niistä paikoista, jotka on helppo unohtaa, mutta vaikea unohtaa, jos olet astunut sen porteista sisään. Se ei ole vain koulu, se on paikka, jossa unelmat tuntuvat siltä kuin ne olisivat jääneet loukkuun pimeisiin nurkkiin. Täällä oppilaat kulkevat kuin varjot omassa maailmassaan, missä valo on aina kaukana ja epätoivo tuntuu hivuttavan jokaiseen huoneeseen.
Opiston käytävillä kaikuu hiljaisuus – ei se rauhallinen, meditatiivinen hiljaisuus, vaan turtunut ja painostava. Se ei ole vain se, että opettajat tekevät työtään ja oppilaat porskuttavat eteenpäin. Ei, täällä on jotain enemmän. Jotain, joka saa sinut tuntemaan, että kaikki on vain toistuvaa ja turhaa. Käytävillä voi aistia väsymyksen, joka ei ole vain fyysistä, vaan henkistä. Täällä ei unelmoida suurista tavoitteista, ei kirkasta tulevaisuudesta. Tässä koulussa epätoivo on se, joka määrittelee päivän, toisen ja kolmannen.
Erityisesti opettajat. Heidän katseensa – ne eivät ole pelkästään katseita, vaan katseita, jotka kertovat kaiken. Väsymyksestä. Kyynisyydestä. Koko heidän olemuksensa huokuu, että he eivät enää ole täynnä toivoa, eivät enää jaksa innostaa. Ja sitten on Simo. Opettaja, jonka karisma on kadonnut matkalla eläkkeeseen, mutta joka on silti paikoillaan. Hän on kuin muistutus siitä, mitä jää jäljelle, kun kaikki muu on mennyttä. Hänen opettamisensa on täynnä mustaa huumoria ja haikeutta. Ymmärrämme, ettei hän enää usko mihinkään, ei edes itseensä.
Simo on se, joka jää elämään opiston pimeisiin nurkkiin. Hän ei enää taistele opettajan roolinsa puolesta, vaan pysyy jollain tavalla paikallaan – odottaa vain, että aika kuluisi ja eläkepäivät koittaisivat. Hänen ympärillään ei ole sitä toivon kipinää, joka tavallisesti kuljettaa oppilasta eteenpäin. Hänen tunneistaan ei puhuta, mutta silti niiden läsnäolo on vahvasti havaittavissa – ne huokuvat joka askeleesta, joka päätöksestä, joka katseesta.
Taitovaaran opisto on kuin ajasta jäänyt paikka, jossa ei ole oikeastaan suuntaa. Täällä ei ole kuuntelua, ei yhteistä päämäärää. Ei innostusta, ei unelmia. On vain hämärä muisto siitä, mitä tämä kaikki olisi voinut olla – jos vain täällä olisi ollut jotain enemmän.
Ja silti, tässä tilassa me seisomme. Täällä opitaan, ei ehkä elämästä, mutta ainakin elämäntavoista, jotka pitävät meidät hengissä arjen keskellä. Taitovaaran opisto on paikka, jossa elämä hajoaa hiljaisuudessa ja epätoivo saa vallan. Mutta samalla, ehkä juuri tämän pimeyden keskellä, on mahdollista löytää jonkinlainen totuus. Vaikka se onkin synkkä.
