Kirjoittanut: Grulgak, örkki ja entinen opiston pimeyden oppilas
Satoja vuosia sitten, kun maailma oli vielä nuori ja ihmiskunta vasta oppimassa liekkien hallintaa, minä, Grulgak, saavuin Taitovaaran opistoon. Se oli paikka, jossa ajan ja todellisuuden rajat hämärtyivät, ja tiedonjanoiset olennot – niin ihmiset kuin kaltaiseni örkit – etsivät voimaa, jota ei oltu tarkoitettu kuolevaisten käsiin.
Opiston käytävät kuhisivat magiaa, salaisuuksia ja vaaroja, joita nuori mieli ei voinut täysin käsittää. Mutta noiden varjojen joukossa oli yksi hahmo, joka erottui. Hän oli Simo, Taitovaaran legendaarinen opettaja – mies, joka osasi puhua magian kieltä kuin se olisi hänen äidinkielensä. Hän oli minulle opettaja, mutta myös varoitus siitä, mitä liiallinen valta voi tehdä kuolevaiselle.
Simo: Opiston valo ja varjo
Simo oli ihmismies, mutta hänellä oli yliluonnollinen kyky käsitellä opiston tummaa energiaa ilman, että se kulutti häntä – ainakin aluksi. Hän oli kuuluisa siitä, että hän kykeni yhdistämään valon ja pimeyden taikuuden. Hänen silmänsä hohtivat aina kuin kaukaiset tähdet, mutta hänen hymynsä oli kylmä kuin jäinen vuorituuli.
Hän oli se, joka opetti minut avaamaan mieleni pimeyden voimille. “Taikuus ei ole hyvä tai paha, Grulgak,” hän sanoi kerran. “Se on vain väline. Kysymys kuuluu, kuka sitä käyttää ja mihin tarkoitukseen.”
Mutta Simo ei ollut immuuni opiston houkutuksille. Hän oli kuin liekki, joka imi itseensä liian paljon ilmaa – kirkas, mutta vaarallinen. Kun opiston sydän heräsi, Simo alkoi muuttua. Hän ei enää ollut pelkkä opettaja. Hänestä tuli opiston ääni, sen tahdon välikappale.
Opiston tuhonsa siemenet
Kun opiskelijat ja opettajat syöksyivät yhä syvemmälle kiellettyyn magiaan, Simo johti meitä yhä pidemmälle, yhä lähemmäksi totuutta, joka ei ollut tarkoitettu meidän tiedettäväksemme. Hän oli se, joka avasi portin opiston sydämeen – saliin, jossa todellisuus rikkoutui ja josta jokainen meistä tuli ulos eri olentona kuin mitä oli sisälle astunut.
Simo ei kuitenkaan koskaan poistunut tuosta salista. Hän jäi sinne, opiston pimeyden kanssa yhdeksi sulautuneena. Hänen viimeiset sanansa ennen katoamistaan kaikuivat edelleen mielessäni: “Kerran tulet takaisin, Grulgak. Tiedän sen.”
Miksi palasin?
Taitovaaran opiston nimi alkoi jälleen kuulua tuulessa. Uudet oppilaat – ahneet, tietämättömät ihmiset – ovat herättäneet sen nälän. Hylättyjen salien seinät kuiskivat, ja varjot tanssivat vanhoilla kaiverruksilla. Tunnen sen kutsun. Tunnen sen voiman. Se veti minut takaisin.
Mutta tiesin, että Simo olisi yhä siellä. Ei enää opettajana, vaan osana opistoa – sen viimeisenä suojelijana, sen vankina.
Viimeinen kohtaaminen: Grulgak ja Simo
Kun astuin jälleen opiston portista sisään, en tuntenut pelkoa. Käytävät muuttuivat eläväksi painajaiseksi, ja jokainen askel vei minut lähemmäksi sydäntä. Siellä, kaiken pimeyden keskellä, seisoi Simo. Hän oli muuttunut, mutta silti tunnistettavissa. Hänen silmänsä hohtivat yhä, mutta ne olivat nyt pelkkä opiston heijastus – kylmät, välinpitämättömät, täynnä tietoa, jota mikään olento ei saisi kantaa.
“Grulgak,” hän sanoi matalalla, kaikuvalla äänellä. “Olet palannut, kuten arvasin. Mutta et voi tuhota tätä paikkaa. Se on nyt osa minua – ja osa sinua.”
En vastannut. Nostin käteni ja kutsuin magiaa, jonka olin haudannut vuosisatojen ajan. Tämä ei ollut Simosta irrottautuminen, vaan hänen vapauttamisensa.
Simo katsoi minua viimeisen kerran ja hymyili. “Ehkä tämä oli aina kohtalomme.”
Opisto on kiroukseni – ja sen loppu
Taitovaaran opisto ei enää ole pelkkä rakennus – se on elävä, hengittävä olento, joka ruokkii itsensä ahneudella ja pelolla. Mutta minä, Grulgak, satoja vuosia vanha örkki, olen tullut tänne viimeisen kerran. En voiman vuoksi, vaan lunastuksen.
Ja Simo – Taitovaaran mestari, opettaja ja kirouksen kantaja – on vihdoin vapaa.
