Valojen välähdykset täyttivät huoneen, kun kone käynnistyi täyteen tehoonsa. Simo seisoi sen vieressä, hänen katseensa tyhjä mutta samalla täynnä tarkoitusta. Ryhmä yritti peittää korvansa, mutta äänet tuntuivat tunkeutuvan suoraan heidän mieliinsä – kuiskauksia, huutoja ja sävelmiä, jotka herättivät unohtuneita muistoja.
“Simo, pysäytä tämä!” Monica huusi, mutta hänen äänensä hukkui meluun.
Simo kääntyi hitaasti häneen. “Tämä ei ole minun päätökseni. Tämä oli aina heidän suunnitelmansa.” Hänen katseensa synkkeni. “Mutta minä voin muuttaa sen.”
Hän astui lähemmäs konetta ja laski kätensä sen hehkuvalle pinnalle. Hänen kasvoilleen ilmestyi kivun ilme, mutta hän ei vetäytynyt. “He eivät koskaan ymmärtäneet, mitä tämä kone teki,” hän sanoi. “Se ei vain manipuloinut mieltä. Se varasti ihmisyyden. Ja nyt minä otan sen takaisin.”
Laite alkoi väristä yhä voimakkaammin, ja sen valo muuttui kirkkaaksi, melkein sokaisevaksi. Seinille projisoidut muistot alkoivat liikkua nopeammin, kuin ne olisivat yrittäneet paeta. Ryhmä seurasi kauhuissaan, kun Simon hahmo alkoi hämärtyä valon keskellä.
“Simo, älä tee tätä!” Vuotis huusi. “Me voimme vielä pelastaa sinut!”
Mutta Simo ei vastannut. Hänen äänensä kaikui huoneessa, vaikka hänen suunsa ei liikkunut. “Te ette voi pelastaa minua. Mutta te voitte pelastaa itsenne. Tämä on minun osani.”
Hetken kuluttua kone räjähti kirkkaaseen valoon, joka täytti koko huoneen. Kun valo katosi, ryhmä huomasi seisovansa hiljaisessa ja pimeässä tilassa. Laite oli sammunut, ja Simo oli poissa.
“Missä hän on?” Monica kysyi hiljaa, mutta kukaan ei vastannut.
Professori Malm tutki koneen jäänteitä. “Hän sulki sen. Hän vei kaiken mukanaan. Hän… uhrasi itsensä.”
Hiljaisuus täytti huoneen, kun he tajusivat, mitä oli tapahtunut. Mutta seinille jääneet symbolit ja kuvat kertoivat edelleen tarinan – Varjo-6:n synkkä perintö ei ollut kadonnut, vaan se oli vain odottamassa seuraavaa, joka uskaltaisi kohdata sen.
Epilogi: Varjojen perintö
Muutama viikko oli kulunut siitä, kun Simo oli kadonnut. Taitovaaran opiston arki näytti palautuneen, mutta pinnan alla kuohui. Monica, Vuotis, Professori Malm ja Pastilli tapasivat viimeisen kerran salaisessa tilaisuudessa, jossa he jakoivat kokemuksiaan ja päättivät, mitä tehdä seuraavaksi.
“Simo antoi meille mahdollisuuden sulkea tämän luvun,” Monica sanoi. “Mutta hän myös jätti meille kysymyksiä, joihin emme ehkä koskaan saa vastauksia.”
Professori Malm selasi vanhoja asiakirjoja, jotka he olivat pelastaneet laitteen huoneesta. “Varjo-6 oli vain alku,” hän sanoi. “Nämä tiedot viittaavat siihen, että heillä oli muita projekteja. Simo ei ollut ainoa.”
Vuotis nojautui taaksepäin tuolissaan ja hieroi kasvojaan. “Mitä me voimme tehdä? Olemme vain pieni ryhmä. Jos näillä tiedoilla on enemmän vaikutusta, me tarvitsemme liittolaisia.”
Pastilli nyökkäsi. “Totta. Mutta meidän täytyy myös varmistaa, ettei tämä koskaan päädy vääriin käsiin.”
Kun kokous päättyi, Monica jäi hetkeksi yksin huoneeseen. Hän katseli vanhaa valokuvaa Simosta, joka oli otettu opiston pihalla kauan ennen tämän tapahtumia. Hänen hymyssään oli jotain, mikä muistutti siitä lapsenomaisuudesta, joka oli kadonnut heidän silmiensä edessä.
“Mitä jos hän ei ole poissa?” Monica ajatteli.
Yöllä, kaukana Taitovaarasta, metsän pimeydessä liikkui hahmo. Hänen askeleensa olivat raskaat mutta vakaat. Simon silmät hehkuivat pimeässä, ja hänen kasvoillaan oli ilme, jossa oli rauhaa mutta myös päättäväisyyttä.
“Tämä ei ole loppu,” hän kuiskasi, ääni kantautuen metsän halki. “Se on vasta alku.”
