Simon käytös oli käynyt yhä arvaamattomammaksi. Hän vetäytyi yhä syvemmälle itseensä, ja hänen ympärillään leijui tunne, että jotain suurta ja vaarallista oli kuoriutumassa esiin. Tämän vuoksi Monica ja Professori Malm päättivät kutsua paikalle psykiatrian erikoislääkärin, tohtori Eva Kaarnan, joka tunnettiin erityisesti traumaattisten muistin fragmenttien käsittelystä.
Simon katse harhaili huoneessa, kun tohtori Kaarna istuutui hänen viereensä. Huone oli aseteltu tarkoituksella rauhoittavaksi: lämpimänsävyisiä valoja, mukavia tuoleja ja pehmeästi soiva taustamusiikki. Mutta Simon ilme kertoi, ettei mikään olisi voinut tehdä tilasta turvallista hänelle.
“Hei Simo,” tohtori Kaarna aloitti matalalla, rauhoittavalla äänellä. “Minä olen täällä auttamassa sinua. Me voimme yhdessä selvittää, mitä mielessäsi tapahtuu.”
Simon kääntyi katsomaan häntä, mutta hänen silmissään ei ollut pelkästään pelkoa – siellä oli myös jotakin uhkaavaa. “Mitä jos minä en halua selvittää sitä?” hän kysyi. “Mitä jos minä olen jo rikki, eikä mikään voi korjata minua?”
Kaarna nyökkäsi hitaasti, tunnistaen Simon sanojen takana olevan syvän itsepuolustuksen. “Et ole rikki, Simo. Mutta joskus mieli rakentaa suojamekanismeja, jotka eivät aina tunnu omilta. Me voimme yrittää ymmärtää niitä yhdessä.”
Simon puristi käsiään yhteen, ja hetken näytti siltä, että hän aikoisi nousta ja kävellä ulos. Mutta sitten hänen kehonsa rentoutui hieman, ja hän nojautui taaksepäin. “Hyvä on,” hän mutisi. “Kerro, miten aiot ‘ymmärtää’ minua.”
Kaarna otti pöydältä muistikirjan ja kynän, mutta ei avannut niitä heti. “Kertomalla minulle, mitä muistat. Ei tarvitse olla tarkka. Vain pieniä palasia, jos se tuntuu helpommalta.”
Simon sulki silmänsä, ja huoneeseen laskeutui raskas hiljaisuus. Lopulta hän puhui, äänellä, joka tuntui tulevan syvältä hänen sisimmästään. “He sanoivat, että olen erityinen. Että minulla on kykyjä, joita muilla ei ole. Mutta se ei ollut totta. He halusivat vain… hallita minua.”
Tohtori Kaarna odotti hetken ennen kuin vastasi. “Kuka he? Tiedätkö, keitä he olivat?”
Simon avasi silmänsä ja katsoi suoraan häneen. “Varjo-6. He sanoivat, että minä olen heidän paras luomuksensa.”
Kaarna huomasi Simon äänen muuttuvan – ei pelkästään sävyltään, vaan myös rytmiltään. Hänen puheensa oli yhtäkkiä mekaanista, aivan kuin joku muu olisi puhunut hänen lävitseen. “Ja kuka puhuu nyt?” Kaarna kysyi, pitäen äänensä tasaisena.
Simon hymyili, mutta se ei ollut lämmin hymy. “Sinä et ole valmis tietämään sitä.”
Huoneessa tuntui, kuin ilma olisi muuttunut raskaaksi. Tohtori Kaarna ymmärsi, että Simon sisäisten persoonallisuuksien välillä oli käynnissä taistelu. Hän kirjoitti muistikirjaansa yhden sanan: dissosiaatio.
“Me jatkamme tästä, Simo,” Kaarna sanoi rauhallisesti. “Mutta tänään riittää, että tiedämme yhden asian: sinä olet täällä, ja sinä olet turvassa.”
Simon nyökkäsi hitaasti, mutta hänen ilmeensä ei antanut rauhaa Kaarnalle. Tämä ei ollut loppu – tämä oli vasta alku heidän matkallaan Simon mielen varjoihin.
