Taitovaaran opistossa oppilaspäiväkirjan käyttöä suositellaan lämpimästi. Aluksi idea tuntui hyvältä: päiväkirjan kirjoittaminen voisi selkeyttää ajatuksia, seurata oppimista ja tarjota jopa yhden opintopisteen. Mikä voisi mennä pieleen?
Sitten tuli yllätys. Vasta myöhemmin sain tietää, että Simo – opiston salaperäinen ja naisellinen koululoton vetäjä – voi lukea päiväkirjaani. Tämä ei ollutkaan vain omien pohdintojeni tallentamista, vaan osa suurempaa järjestelmää. Yhteys paljastui, kun koulussa esiteltiin mielenterveyspalveluita. HUS:n sairaanhoitaja käy säännöllisesti tapaamassa oppilaita, jotka kokevat “kasetin olevan jumissa”. Kuulemma on tärkeää, että joku seuraa meidän jaksamistamme.
Mutta mitä tämä seuraaminen käytännössä tarkoittaa? Simo käyttää oppilaspäiväkirjoja osana seurantaa. Päiväkirjan kirjoittaminen ei ole enää vain itsereflektion työkalu, vaan myös tapa, jolla koulun johto arvioi oppilaiden mielentilaa. Ja vaikka opintopisteen saaminen on houkuttelevaa, herää kysymys: mitä muuta sillä luovutamme?
Onko tämä vain osa opiskelun arkea vai liikaa puuttumista henkilökohtaiseen tilaan? Jään pohtimaan, mikä on oikea tasapaino: voiko turvallisuudentunne olla hintansa arvoinen, jos sen mukana tulee jatkuva tarkkailu?
Mutta entä jos päiväkirja ja Google-tilin valvonta eivät riitä? Joskus tuntuu, että jossain kulman takana väijyy punainen, salaperäinen Turkissa valmistettu ajoneuvo, jonka ainoa tehtävä on muistuttaa, ettei kukaan ole oikeasti näkymätön.
