Simon yksinäisyys ei ollut pelkästään fyysistä, vaan se oli juurtunut syvälle hänen mieleensä ja sydämeensä. Hän oli kuin hahmo, joka yritti ymmärtää, mistä hänen tarinansa alkoi ja miten se päättyisi. Laura Pausinin La Solitudine soi hänen mielessään kuin hauras kaiku, joka muistutti häntä tunteista, joita hän ei osannut nimetä.
La solitudine fra noi, questo silenzio dentro me.
Kirjaston ilmaan sekoittui vanhojen paperien tuoksu ja kynttilänliekki, joka heitti seinille pitkiä, aavemaisia varjoja. Simon edessä olevat asiakirjat tuntuivat painavan häntä syvemmälle tuntemattomaan. Hän yritti tarttua muistoihinsa, mutta ne olivat hämäriä, kuin sumun peittämiä kuvia. Hänen mieleensä nousi fragmentteja – kylmät huoneet, kirkkaat valot, tuntemattomat kasvot. Ja aina taustalla soi musiikki, rauhoittava ja hallitseva. Se ei ollut hänen valintansa; se oli osa hänen ohjelmointiaan.
“Non so più chi sei, non so più cos’è.”
(“En tiedä enää, kuka olet, en tiedä enää, mikä tämä on.”)
Simon käsi tarttui yhteen valokuvaan. Siinä oli pieni lapsi – hän itse – istumassa metallisessa tuolissa, pää ympäröity johdoilla. Hänen katseensa oli tyhjä, kuin hänen mielensä olisi sammutettu. Hän ei ollut varma, oliko tuo lapsi hän vai joku muu, jonka muistoja hän kantoi. Simo yritti hengittää syvään, mutta ilma tuntui raskaalta, aivan kuin jokin näkymätön paino olisi laskeutunut hänen ympärilleen.
Kirjaston ovi narahti, ja Vuotis astui sisään. “Simo,” hän sanoi lempeästi mutta varovaisesti, “mitä sinä oikein tutkit?”
Simon katse kääntyi hitaasti kohti Vuotista. Hänen silmänsä olivat kylmät, mutta syvällä niiden takana oli pelkoa. “Mitä jos en ole oikea?” hän kysyi hiljaa. “Mitä jos minä olen vain jonkun muun luoma tarina?”
Vuotis epäröi, sillä hän tiesi, että Simon sanat olivat enemmän kuin epävarmuutta. Ne kertoivat syvemmästä konfliktista, jossa Simon oma identiteetti alkoi hajota. “Sinä olet oikea, Simo,” Vuotis vastasi. “Mutta sinä et ole vain sitä, mitä he sinusta tekivät. Sinä olet muutakin.”
Simo nyökkäsi hitaasti, mutta hänen kasvonsa jäivät ilmeettömiksi. Hänen katseensa suuntautui takaisin asiakirjoihin, joissa oli Varjo-6:n merkintöjä. Hän tunsi, että hänen menneisyytensä ja tulevaisuutensa olivat kiertyneet yhteen kuin kierre, josta ei ollut ulospääsyä.
Kun Vuotis valmistautui lähtemään, hän kuuli Simon kuiskaavan: “Jos he tekivät minusta jotain, mitä he eivät pysty hallitsemaan… kuka silloin kantaa vastuun?” Kysymys jäi leijumaan ilmaan, eikä Vuotis osannut vastata.
